"No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään.
Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi puhettaan:
"Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?"
"Niin kyllä, isä."
"Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin — ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli nuorena mestarin vaimona —"
"Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?"
"Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —. Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt, — kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta mielestäni huolimatta."
"Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!"
Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen sydämensä nyt oli täynnä.
Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt. Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ onnistui.