Kuudes luku.
Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena, eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä, häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.
Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään suureen kaupunkiin.
Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja heleänviheriää leninkiä.
Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein hartaudella.
Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.
Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla, jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi, joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan. Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö hänelle ja muille.
Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki. Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti, ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin silitteli hänen leninkiään.
Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen, jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.
Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä sisällä".