Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.
Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä, mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.
Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle, mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin, ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.
Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.
Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan onnistumaisillaan.
Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän, etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään leikkikalu".
Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin luostarin herra apotti itse.
Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.
"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa. Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on: "ei milloinkaan vakava, aina iloinen".
Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä ystävä ja toveri.