"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip? Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".
Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"
"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."
Seitsemäs luku.
Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa, samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.
Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.
Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat "tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän raivostui ja käytti suuria voimiansa.
Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut tuon ruman haukkumanimen.
Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan
Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.
Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.