Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat! Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"
Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.
Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.
Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan. Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua jouten istuessa.
Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan rekeen.
He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.
Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.
Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika oli käsissä.
Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin; mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta, sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.