"Silentium, turbatores!" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.
Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.
Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.
Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen, mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi Ulrikin mieltä.
Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.
Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi. Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.
Kahdeksas luku.
Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.
Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla, pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin oli tekeillä juutalaista vastaan.
Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.