Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.
Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.
Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu hänen pieni hevosensa.
Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin villakoira, joka luo takkunsa.
Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä, Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin töin tuskin istumaan rekeen.
"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.
Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä. Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"
Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:
"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."
"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."