"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:
"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota säkki tohtorilta."
Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.
Yö oli kylmä ja kirkas.
Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen. Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.
Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.
Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja horkka vielä lisäksi."
Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee minun viimeinen rekireissuni."
Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.
Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.