"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"
"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."
"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen kotiin."
"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen katseensa alas.
"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."
"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee ajometsästysretkelle."
"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki, niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen vuoteen."
"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"
Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että ukkosilma oli tulossa.
Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin. Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.