Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui. Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle punertavaksi puroksi.
"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle, josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.
"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä
Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"
Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana, auta minua pääsemään kotiin!"
Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet mukaansa jyrkänteen partaalle.
Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.
Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.
Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.
Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.
Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa. Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin puustellissa.