Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle kootakseen sadevettä.
Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa vanhempain kotiin.
Toinen luku.
Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa, jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon yläpuolella.
Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.
Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta työkaluaan!
Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.
Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!
Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.
Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan iloiseksi nuorukaiseksi.