Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen heidän silmilleen.
"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla metsänreunassa.
Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään arveluttavasti ja murisi:
"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."
Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli, avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen, osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä suojaa hakenut.
Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon. Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.
Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo. Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut mukana "talonpoikain" seassa.
Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät,
Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa.
Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.
Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt linnunpoika nokkansa.
Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.