"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen. Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin, ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista, suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja, ja minä kiitän teitä."
"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.
"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille puhumista."
Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.
Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:
"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme. Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka, ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön, joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan, juutalaiseksi."
"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen varmaan?" kyseli apotti.
"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti, mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."
Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä velvollisuutenne vaatii."
"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt, että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia todistajaksi raatihuoneeseen."