"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette hänen kidutuslavalle."
"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."
"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti olkapäitään kohauttaen.
"Mitä tarkoitatte?"
"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet käsiinsä."
Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa, ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea aikaa kulumaan hukkaan."
Apotti jäi yksin.
Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.
Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille, jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.
Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden, ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!