Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.
Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän "ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista, josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen kirjotti:
"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."
Yhdeksäs luku.
Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.
Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.
Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella, sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet. Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen, sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon. Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa jatkettiin.
Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."
Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.
Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka Elisabet oli — — —