Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan vähän.
Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.
Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki hiilenpolttaja ja mörisi:
"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."
"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"
Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.
Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.
Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat, vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan, irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:
"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin paljon!"
Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.