"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.
Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.
"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme? Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"
Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen syvällistä katkeraa kaipausta.
"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko, ettet saisi minua siellä kohdata."
"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.
Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa, jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän rakkaasti lausui:
"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme, toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti! Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa — muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? 'E solo in parte vidi l'Saladino.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"
Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä, painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"
Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä, jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.