Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa olevan pojan teltan alle suojaan.
Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille, mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme kleinitaudin ja — — —"
Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen kimeä, terävä ääni kysyi:
"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi tien ohesta, kuiva vai märkä?"
Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:
"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin samarialaisia — — —"
"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.
Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja virkkoi:
"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."
Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.