Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti, että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla, seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.
Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää tilaa sekä vieraille että hevosille.
Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin hän olisi ollut pojan oikea isä.
Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla peitossa.
Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.
Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.
Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula, ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta huomaamatta.
Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta käyttämättä.
Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika oli lähtenyt karkuun.
Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun — Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.