Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.
Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.
Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas, joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä paistia ja viiniä.
"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä. "Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin, retuperä-rattaita kumpikin."
"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä. Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan teidän puhelukykynne."
"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin minä viskataan romukoppaan."
"Tekö —?"
"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"
"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa kulumaan."
"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra? Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän. Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat, vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista, jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä, josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."