"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu pää-nupista."
"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat — se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu, jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa: 'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut oma narrinsa."
"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."
"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää, ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä, sen parempi."
"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"
"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää. Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"
"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus!
Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."
Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan ja kysäsi ujosti:
"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"
"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein ujostellen hän lausui: