"Juur joulu-yönä Kristus meille tul' vapahtajaks langenneille; siis kättäin ylös nostaen mä sotur' lausun toivoen: Oi herra, kuule huokaustain, kun sotur'parka taisteluistan mä suuret haavat kärsien sun puolees käännyn rukoillen! On tässä oikein kunnon mies! Hän sairastakin auttaa ties ja mun vie kautta tämän maan. Niin ota hänet istumaan vaunuihis armias taivaan Herra kun hälle alkaa matka kerran täst' elon maasta kuolohon. Sä paratiisin ilohon vie silloin hänet ihanasti iloitsemahan ikuisasti!"
"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.
Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.
Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu vähän erällään katosi:
"Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on, vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on. Se mua vasta oikein suurest' huvittaa lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa. Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla portailla seisoo, niin on aina hartehilla kullakin narrinkaapu; mutta se ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen juur suurimmaksi narriks', aivan niin! Siis kirjavana seiso sinäkin vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna sä laaker' päässä muistat tätä joulua ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas, mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas; Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan! Vaan kun sä maistat maljasta, niin on se vähän karvasta jos sit'ei narri makeeks' tee, niin että mielen iloitsee. Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan, niin mielees tulkoon vanha Pellican, puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin — vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."
"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä. "Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle, joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"
"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee, niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä mielelläni suostuisin!"
"Niin minäkin", naureskeli sotamies.
"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe, mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä sinun nimesi on?"
"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"