"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja itki.
"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on äiti kotona?"
Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan tarkkaälyisyyteensä:
"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."
Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:
"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."
"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"
Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.
"Ulrikki", oli vastaus.
"Entäs muuta?"