"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse, hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa. Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös, ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi "joululahjaksi".
Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo, suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa "liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon häpeää.
Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa sotamiespestaus-pöydän ääressä.
Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti haluavansa sotamieheksi.
Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta piirustuksessa.
"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."
"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja toista. Oliko sinun isäsi maalari?"
"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava kauniiden taidetöiden takoja."
"Missä kaupungissa te asuitte?"
"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"