"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet yhteen.
"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."
"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan tohtorin kotona.
"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.
Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella, sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä, joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen ja uskolliselle rouvalleen.
Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.
Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle kelpo miehelle käänsi selkänsä.
Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.
Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain "pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua "kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian sovittanut näin, hänen iloksensa.
Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat, rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone, josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija = puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet. Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset, joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita, jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.