Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.
Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin vaatteisiin puettuna.
Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.
Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja miellytti.
Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin, leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.
Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan, sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.
Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa, että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle mieluista. Hän oli ylen onnellinen.
Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä rakastaneet.
Kolmastoista luku.
Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen, joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi, pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.