Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa, olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi kannelta soittamaan.
Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.
Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:
"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o. kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."
Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.
Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin kun hän oli hyvällä tuulella.
Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi täysin luottamaan.
Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä poika lopulta ei jaksanut kärsiä.
Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.
Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen: