"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."
"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta. Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden. Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"
"Ei, tosiaan."
"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa], mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen, Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi Pellicanus."
Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:
"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta; kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä; emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."
Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen.
Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä elämänvaiheistaan.
Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa päästäkseen eteenpäin.
"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani varastamassa minulle makkaran teurastajalta."