Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.
Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.
Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.
Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte, että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi, ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas! Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa. Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.
Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.
Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui, sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä, niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita, joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.
Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi, kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin itse "paholaista".
Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.
Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.
Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.