Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu, oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja juutalaisten roviolla polttaminen.

Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma, joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.

Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään, auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain leikillistä sanaa sanomatta.

Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin johdolla.

Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.

Viidestoista luku.

Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari, oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään. Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan opetusta.

Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.

Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes ei saisikaan tehdä niin.

Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen hänen suhteensa Isabellaan.