Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento, jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli; kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä, sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen; mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien täytyi häneen mieltyä.
Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti, näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut.
Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut mitään.
Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten oppilasten kanssa.
Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista, kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti, että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan luona, ja oli tämän kirjurina.
Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden hän lähti saksalaisen luo.
Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen.
Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan.
Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan puutteellisesti.
Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan, sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä.