"Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka hän viimeksi kävi kirkossa?"
Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona.
Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis jälleen teille näyttänyt kasvonsa."
Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta kuninkaan käynnistä Alcazarissa.
Kului viikkoja ja kuukausia.
Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella Itaaliankin kieltä.
Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa. Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di Moncada.
Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa oli kaiken epäilyksen yläpuolia.
Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä:
"Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina? Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi."