"Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys.
Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan.
Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen ne julmiksi irvikuviksi.
Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan kaiken päivää.
"Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi, näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta:
Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli, että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista.
Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen, yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi, inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin.
Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen oli Sanchez Coello antanut aiheen.
Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä, kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli.
Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa, ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen työpöydälleen.