"Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!"
Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle.
Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä.
"Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?"
"Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia."
Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa.
Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä.
Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä.
Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa.
Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni käsityöhön.