Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen.
Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta. Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä pihamaalla aina joku tuli tai meni.
Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla.
Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman Amorin, joka piteli sydäntä kädessään.
Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti sen täysin valmiina.
Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn sydämen ja ruusun.
Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti.
Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun, laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen."
Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta.
Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle. Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on avoinna."