Ulrikki nyökkäsi ja punastui.
Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi: "Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että alotamme maalata."
Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi.
Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä, piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa. Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän palkinnoksi ryhdymme väreihin."
Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin.
Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan.
Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään.
Kuudestoista luku.
Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta maalauksen opetusta.
Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa, mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä.