Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.
Besobrasov oli poissa… hävinnyt… ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia, jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.
Besobrasov oli poissa.
Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän hymyillyt.
"Kun aika tulee, pikku Annushka."
"Kun aika tulee?"…
"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka… Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa…"
Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo…