Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.
Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun läheisyyteen.
Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.
Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —
Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa olivat rukoilleet…
Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon täyttämissä kasvoissa.
Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.
"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat…"
Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.
Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen lamaannus.