"Pelastus on lähellä, Aleksandra."
Keisarinna huokasi… Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta. Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta, sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle, sanattomalle mietiskelylle…
Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti laskeutuvan harmaa huntu.
"Lapset!" sanoi hän miettivästi.
Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.
"Niin… lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu. Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että hänen täytyisi suojella lapsia…
Voi, hän oli voimaton… vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.
Pobjedonostsev… aina vain Pobjedonostsev!…
Suojella… suojella!…
Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten… Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa… Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa nuorinta lastaan…