Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan…
Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen käsityskyky ei pysty tajuamaan.
Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa seurassa.
Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut tehdä itselleenkään selkoa.
Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?
Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.
Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska korkeammat voimat häntä suojelivat…
Loukkaamaton oli keisarikin… loukkaamattomia keisarilliset lapset…
Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.
Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.
Pyhä ja loukkaamaton…