Mutta lähemmin tarkastettaessa…
Selkkauksia Kiinassa?… Japani?
Keisari kohautti olkapäitään.
Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan?
Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?…
Aseiden?… Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis
oikeastaan tahtoi?… Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta.
Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.
Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.
Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan…
— Tosiaanko?
Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui siihen, että tiesi olevansa tutkimaton…
Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?…
Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten luonteen perille.