Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen patjojen keskellä.
Itsekö hän oli nauranut?
Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui nihkeältä ja kylmältä.
Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se tuli ja taas häipyi.
Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt unta? Alekseista?
Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä oli?
Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.
Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?
Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli vartija!
Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.