Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä — ehdottomasti tyyntyä! —
Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —
Mutta sitten — —?
Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten mieli teki hänet siihen pakottaa.
Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.
Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka vaanivat jossakin pimeydessä.
Vihollisiako?
Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.
Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?
Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen puiden latvoista tipahteli pisaria.