Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.
Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —
Keisari pudisti päätään epäilevästi.
"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."
Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.
"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"
Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen hän päätti jättää asian sikseen.
Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia. Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.
Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.
* * * * *