Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä kokonaan kitketyksi.
Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.
Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.
Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?
Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.
Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.
"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."
Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät Aleksandra Feodorovnan araksi. —
Missä oli totuus ja selvyys?
Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.