Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.
Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä puolisonsa kera ajelemaan.
Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.
"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"
Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen sielussaan.
Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet, ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan herjausta.
Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?
Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.
Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei suostunut ilmoittamaan nimeään.
Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja seurasi paareja Kremliin.