Trepov oli pitänyt sanansa.
Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli riistetty hengityskyky.
Mutta Trepov ei enää ollut entisensä.
Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan vartalonsa velttoa ryhtiä.
Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään, kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.
Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.
Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi. Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa häntä tarvittiin.
Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä tarvittiin. Sitten…?
Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava…
Ja vielä oli sota!