Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi
Itä-Aasian.
Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat. Alettiin vaatia rauhaa… Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.
Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.
Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka virtasi miehen olemuksesta häneen alas.
Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.
Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.
Pääministerin liikkumattomille kasvoille ilmestyi hetkeksi omituinen ilme.
Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella, soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.
"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta. Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."
Hän vaikeni, katsoi hetkisen jännittyneenä keisarin kalvenneihin kasvoihin.