Ketä hän rukoili? Tuota munkkia, joka tahtoi olla Kristus?
Keisarinna mietiskeli…
Ihmeitä tapahtui… Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.
Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta kaikista ihmeistä? Ihmettä?!…
Oliko Botkinin parannus onnistunut?
Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.
Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain näennäiseksi.
Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi…
Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa…
Hienoja, lähtemättömiä uurteita…
Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.
Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen tarrautuminen rakastettuun olentoon.