Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.
Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta ohranan jäseneksi.
Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän sanoi jumalalliseksi.
Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana. Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin…
Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan toisenluontoinen.
Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen tuotteeksi.
Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat höltyneet.
Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.
Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään, tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.
Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi, hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin vaativat…